05.02.2008

Se o keskiviikko. Kello o 11.05 ja ruakaaika monil. Ei mikkä helpoin aik, mut paremp ko neljä ruuhka. Onnistumine o jottai neljänkytä rosentin luakkaa, mä muistele. Kävele parkis oleva auto kohti, tummanpunane Alhva Roomeo. Ei oo mikkä italialaiste paras keksintö näi Volksvaakeni ystävän, mut kyl se vaan tol kaaral yllättävä mone ajo o läpästy. Tais ol kuuskytäviis rossaa. Mul on ain tapan tämssi laskee, Rauha jaksaa sil ain puristel päätäs mut ei se vaa ikä ol mult mittä harrastuksi kieltän.

Istahda autoho. Se alkaa arviointi heti, kun persaus osuu penkkihin. Nätti likkaha se siin tönöttä. Ruskia tukka komia rätit päällänsä. Silmät o siniset ja kattelee minu ko maantiärosvoo. Vähä ko peura ajovalois, mä sisäsest naureskele. Se o sellane ammattivitsi, eikä juur sitä monikaa ymmär. Useimma vaa kattova tylsänäs eiväkkä naura.

Mul o myös tapan vähä kattel kui pal kuskii hermostutta. Kolmekymmene vuode ammattitairol voi kyl jo todet, et penki asento o suaraa verrannolline siihe. Mitä erempän, ni sitä enemmä pumppu rinnas hakkaa. Sit o tietenki niit ko vetää se istuime mahrollisimma taa. Mut niil o yleens löysä housu ja ne käyvä amist.
Täl o penkki veretty nii ettehe ko Alhva Roomeo periks anta ja käde puristava rattii ko viimest päivää.

Mä ojennan käten ja esittele itten, niinko on hyvän tapan. Oikeastas mä vaa likkoi kättele, emmää miehii ala lähentelemä. - Henni, se sanoo ja purista mu kättän. Vasen raaja o erellee kiines ohjaimes.

- Sit lähretä liikkeel, ekast käännytä vasemmal, mä sano ja se tottelee. Jumituta kuitenki heti alkuunsa ko autoi tule kolmest eri suunnast ja mä huama et ratin puristus menee jo törkkiä pahoinpitely pualel. Melkke voin kuul, mitä likka ajattelee. Nykkö? Ehrink? - Emmaar. Tähä välihi? - Ei. Ny? - ei. No ny? -Emmaar. Lopult Alhva Roomeo lähte nykie liikkeel.

Mä ole ladellu ohjeit jo jonki aikka. Likka o iha kehityskelpone. Tekis miäl sannoo, et koitas ny vaa nojat siihe penkkihi. Ettei tää ol mikkä elämä ja kuolema kysymys. Väistämättäki mä ala miätti, mitä huhupuhei se o mahtan must etukätte kuul. On tää vähä semne ammatti eittei nuare kauhia hyväl kato. Kerra mä oli Matamis ilta viättämäs ni tul tiskil mu viärehe miäs ja kysel kovast olenk mä kirkkaide vai rommi ystävä. Ol poik tulos ensviikol inssihi ja kovast ol kaverit hänel puhun et pääsee läpi ko laitta pullo pelkääjäpaika penki al.
Mä oli nii näreissän ja kiukkune et viel kotonaki Rauha joutu vähä toppuuttelema. Kyl mu silti o siit lähtie käsi ain istuime al eksyn. Ja pari kertta o siäl jottai ollukki. Mut se o aika harvinaist ja yleens niil oppilail o löysä housu ja ne käyvä amist. Kyl mä nykki asia tarkasta lähri mut ei siäl mittä ollu.

Olin ehtin jo ajatel tulevaa kauppareissuu ja Rauha viimehetke ohjei ko ajetti hese risteyksehe. - Täst sit suaraha kirko suuntaha, mä sano ja tyttö ryhmittyy oikkial. Valo vaihtuva ja matka jatkuu. Eres o auto parkkerattu suara meijä ettehe ja tyttö vaihta kaista vasemmal pualel. Ei muistan vilkutta ja ny ol kiukkussi kiilattui autoilijoi peräs. Käsimerkeiki etumaisel kuskil vilaht, mää näi. Likka ajaa ettippäi ja o jo pal rennomp ko alus. Mä harmitteli miälessäi. Kyl se ny vähä ol niinko täsä.