Pieni pakotarina

Alkuilta oli jo musta, kun kävelin töistä kotiin. Ei. Harmaa. Harmaa ja mitäänsanomaton. Vihasin sitä hetkeä kuin syksy vaihtuu talveksi. Missään ei ole enää väriä, linnut on lähteny Karipialle ja kukaan ei liiku yhtään missään. Maa oli kuin yksi yhtenäinen tumma möhkäle. Tulin kotiin ja heitin avaimet eteisen pöydälle. Levitän postipaten tuomat mainokset johonkin eteisen ja keittiön välille. Ei mitään kivaa, paitsi sotkasta saa kivoja kumisaappaita. Ysiysikyt. Ehkä ostan sellaset huomenna.

Mua stressas ja ahdisti. Harmaa  arki. Viikon päästä mä en enää muista tästä päivästä mitään. Töissä oli hiljasta. Ovi ei kilahtanut kuin seitsemän ja puoli kertaa. Puolikas tuli siitä, kun joku muistikin yhtäkkiä ettei tarvitsekaan kynttilöitä. Ja lähetti toi vain niitä laventelin tuoksuisia. Minusta se tuo niitä aina. Tylsää. Rötkähdin sohvalle niinku mikä tahansa muu päivä ja avasin telkkarin. Kanavasurffaus. Tyhmyrille morsian, lemmikin koulutusta, simpsonit ja Francon aika. Tylsää. Kakkoselta tuli Kadonneet. Jorma oli ollut hukassa vuodesta 98. Lompakko ja puhelin sängyllä. Lempitakki kaapissa. Sitten mä sen keksin.


Mäki haluun kadota!


Nousin vauhdilla ylös sohvalta. Olin niin innoissani, etten tiennyt mistä olisin aloittanut. Suunnitelma. Ilman sitä se ei onnistu. Kaivoin laatikosta vihkonjämän ja pureskellun kynän. Pyyhälsin keittiöön ja keitin ison pannullisen teetä.  Istuin lattialle ja mietin. Tyhjää. Tuijotin inspiraatiota odotellessani intensiivisesti Jorman siskoa, joka esitteli telkkarissa perhevalokuvia ja kerto veljensä olleen rauhallinen hätiköimätön ihminen liikkeissään. Hei haloo, Irmeli. Miks kuolleista tehdään aina herran enkeleitä ja katoavista annetaan semmoinen kuva, ettei niiden ainakaan vois kuvitella katoavan.

Mitäköhän mun sisko sanoo, kun katoan? Mitä perhe ajattelee? Mikä mun kuuluis tällä hetkellä määritellä perheeksi? Missä vaiheessa se alkuperäinen perhe vaihtuu siihen ihmiseen, jonka kanssa aikuisena asuu ja lapsiin, joita tehdään? Mä olin kakskytviis ja yksin. Ehkä mulla pitäis olla jo toinen perhe. Oliko mulla siis periaatteessa perhettä lainkaan? Ahdisti lisää. Ei mua varmaan kukaan jää kaipaamaan. Päätin, että äiti, isä ja sisko ymmärtää. Kaikki ymmärtää. Varmuuden vuoksi leikkasin ruutupaperista suikaleita, joihin kirjotin läheisimpien ihmisten nimet ja hymynaaman. En halunnut, että ne joutuvat aattelemaan, että olen jonkun mafian teloittama ja jokeen pudottama ruumis niin kuin Jorman sisko luulee.

Ryystän ison kulauksen teekupista ja ravistelen päätäni pitäen hirveää älämölöä. Noniin, Emma. Nyt se itse suunnitelma! Päätin miettiä ensin, miten ja minne aikoisin mennä. En ollu ikinä ollut Ruotsia pidemmällä. Ajatus kauemmasta vähän pelotti. Toisaalta Panama kuulostaa paikalta, jonne ihminen voisi kadota. Pudistelin päätäni. Panamalle kynttiläkaupoilla. Ei. Ruotsiin siis. "Joo'o!" Hihkasin. Mä ostan ruotsinlaivalle lipun ja sitten mä vaan jään Tukholmassa pois. Vai pysääkö se Maarianhaminassa? Kirjoitin ruotsinlaivan perään isolla: SELVITÄ MÄÄRÄNPÄÄ. Ruotsissa mä voisin sitten opetella panamaa ja lähteä kauemmas. Odottavin hymysuin katselin poliisia, joka telkkarissa esitti ei-tyhjentäviä lausuntoja Jormasta. Mä teen tän yhtä hyvin ku Jorma!

Entä lompakko ja puhelin? Päätin viskoa ne laivankannelta. Hyvästellä elämäni konkreettisesti. Tehdä aikomuksesta toden. Mutta millä mä sitten elän? Pitääkö mun nostaa paljon rahaa? Ei mulla ole paljon rahaa. Mitäköhän Jorma teki? Lompakko oli sängyllä, mutta entä rahat? Päätin nostaa viimeiset sataset tililtä ja katsoa mihin asti niillä pääsee. Ehkä voisin ryhtyä Ruotsissa katutanssijaksi ja ansaita vähän ylimääräistä? Ei. Sunhan piti kadota, Emma.

Millasista asioista poliisi pystyy seuraamaan ihmisten liikkeitä? Mikä häpeä olisi epäonnistua kadotessaan. Puhelinsoitot, liikenteen seuranta, lentokentät, bussi- ja juna-asemat. Silminäkijöiden haastattelut ja turvakamerat. Onko sen kaiken ohi mahdollista vaan livahtaa? Jormaa ei ollut turvakameroissa. Etsin käsiini puhelimen ja valitsin Pekan numeron. Pekka oli käynyt poliisikoulusta puolet ennen kuin ennen kuin keksi perustaa kuntosalin ja ryhtyä yrittäjäksi. Kun siltä kysyy siltä miks, niin se vastaa aina, että on eri asia juosta huvikseen kuin juosta juoppoa kiinni. Hauskaa, että yrittäjät juoksee huvikseen. Voisin tosiaan soittaa Pekalle ja kysyä turvakameroista. Ei. Sitten Pekkaakin haastatellaan Kadonneet-sarjassa ja mä tiedän, ettei se viihdy kameran edessä. Sitten se kertoo kaiken, eikä mun katoaminen tunnu enää niin jännältä kuin Jorman.


Helkkari, ku olin ajattellut tämän olevan paljon helpompaa. Teekannun pohjalla oli enää jäähtynyt liru.


Parin tunnin päästä mun suunnitelma on kuitenki melkein valmis. Se meni vähän niinkuin näin.
Ensin otan sairaslomaa töistä vähintään kahdeksi viikoksi selkävaivan takia. Äiti soittaa kerran kuussa, sisko puolitoista. Jos ajotan lähtöni tarkkaan, niin kukaan ei kysele mun perään kolmeen viikkoon. Jätän kirjoittamani henkilökohtaiset laput sängylle. Lempitakkiani en jätä niin kuin Jorma, koska muuten ei ole varaa kadota. Sitten lähden Ruotsiin. Ruotsissa käyn ainakin Göteborgissa, koska se on kiva kaupunki. Sitten minulla ei ole enää vaaleita hiuksia vaan punaiset ja englantilainen aksentti. Koska mä en voi käyttää passia matkalla maailman ääriin, mun täytyy jatkaa matkaa taas laivalla. Siksi mun täytyy löytää paikallinen pubi ja iskeä merimies. Sanon nimeksi Aura-Maria Uusi-Luomalahti, niin se ei myöhemmin muista mun nimeä. Sitten juotan sille viskiä ja se kertoo mulle, miten sataman alueelle päästään ja ehkä nappaan miehen kulkuluvan. Sen jälkeen vain piiloudun johonkin konttiin ja pääsen uusiin maihin. Sitten ehkä äiti jo soittaa ja pomo on vihainen. Mutta minä olen kadonnut!

Tämän kaavan voi sitten toistaa joka maassa. Jos vain pääsen tarpeeksi kauas voin alkaa harkita katutanssia. Tanssiikohan Jormakin jossain päin maailmaa? Entä käyköhän Ruotsissa paljon banaanilaivoja? Mielelläni matkustaisin sellaisessa, koska banaanit on paljon parempia kun appelsiinit. Mutta jos jostain tulee Ruotsille banaaneja, niin mitäköhän Ruotsi antaa sille banaanimaalle? Eihän ne tarvii Ruotsin kruunuja.

Mä olin kuitenkin kovin tyytyväinen. Se oli paras pakosuunnitelma, mitä olin ikinä tehnyt. Nyt mun ei tarvitse käyttää julkisia kulkuneuvoja eikä jäädä valvontakameroihin. Mä luulen, että Jorma voi olla joskus mun kanssa samassa banaanilaivassa.

Sitten mulla välähtää vielä vähän lisää. Hihittelen hiljaa idealleni. On vaikea hillitä itseäni. Niin mun on pakko tehdä! Kun sitä kerran päättää lähteä, niin sitten pitää lähteä tyylillä, vaikkei sitä kukaan saisi periaatteessa nähdäkään. Joo. Mä olen aina halunnut tehdä sellasen köyden ja laskeutua alas ikkunasta ja nyt mulla on vihdoin siihen tilaisuus! Loikin eteiseen huivikokoelmalleni. 37 huivia. Kyllä mä oon aina tienny, että niillä kaikilla on joku merkitys mun elämässä. Valitsin yhteensä 20 huivia, kaikkia eri värejä. Kannoin ne olohuoneen lattialle ja istuin niiden viereen. Nuuhkin ja imin itseeni niiden värejä ja tuoksua. Tädin tuoma Afrikan huivi tuoksui vieläkin Afrikalle. Olin niin iloinen, kun kaikille huiveille oli vihdoin käyttöä.

Aloin solmia huiveja yhteen. Kestääköhän se? Koetin googlettaa sanan “pakoköysi”. Kuvatulokseksi tuli Clint Eastwood, hirttoköysi ja Vesa-Matti Loiri. Lopulta löysin partion sivuilta ohjeen. En tiennyt, että partiohuivia voi käyttää 58 eri tarkoitukseen. Hyvästien heiluttamiseen, lentävien ötököiden hätistelyyn ja sokkotreffeillä neilikan sijasta. Niistä voi tehdä myös purjeen, jonka avulla voi poistua autiolta saarelta.  Katselin huivipötköäni haikeana. Koska en voinut ottaa matkalleni paljon kamaa, päätin hommata yhtä monta huivia maailmalta ja toteuttaa kaikki käyttötavat. Onkohan Jorman äiti laittanut Jorman joskus pienenä partioon? Sitten se on voinu elää vaikka metsässä 13 vuotta.  Lisäsin suunnitelmalistaan:

soita Ranuan poliisille ja käske etsiä Jormaa kaikista metsistä.

Mulla oli suunnitelma ja köysi. Harmitti, kun vielä ei voinut kadota. Mutta aina voi harjoitella! Sitten menee kaikki oikealla kerralla hyvin. Puin päälleni ja astuin parveekkelle köyteni kanssa. Kello oli jo paljon. Nyt oli taivaskin samaa möhkälettä maan kanssa. Kiinnitin köyden seinään upotettuun koukkuun ja toivoin, että se kestäisi 54 kiloa. Avasin parvekelasin ja aloin laskeutua. Ja sehän onnistui! Roikuin köyden varassa, jalat tiukasti sen sen ympärillä. Laskeuduin sentti sentiltä. En tiennyt kuinka pitkälle olin päässyt, mutta joku jossain alhaalla huusi: “Mitä hemmettiä sä teet?” Jähmetyin. Kuka se oli? Se oli joku, jota haastatellaan joskus Kadonneet-sarjassa. Sitten se kertoo kaiken, eikä mun katoaminen tunnu enää niin jännältä kuin Jorman. Toivottavasti se tykkää edes esiintyä enemmän kuin Pekka. “Kuuletsä hei? Hei!” “Joo.” mä sanoin ja samassa tädin antama Afrikka-huivi ratkes. TUMPS!

Heräsin peikeltä sohvalta. Seinissä oli kukkia ja köynnöksiä, ilmassa hiljaisuus. Nousin istumaan ja joka paikkaan särki. Tuolilla lepäsi värikäs huivikäärme. “Ai sä oot hereillä? No jo oli aikakin, nyt on jo aamu.” Toisesta huoneesta tuli viisikymppinen nainen. Sillä oli lämmin hymy ja naururyppyjä. “Minäpä käyn keittämässä meille teetä” Se sanoi ja poistui jälleen.

Sen nimi oli Marja-Leena. Se oli viemässä roskapussia roskikseen, kun mä roikuin parvekkeelta. Se kerto, että olin pudonnut ja hetkellisesti menettänyt tajuni. Sitten olin avannut silmät ja puhunut banaanilaivasta ja  viskipaukuista. Marja-Leena oli raahannut mut kotiinsa ja olin nukahtanut heti. Sanoin sille, etten osannut selittää tapahtumia. Marja-Leena kerto, että se oli asunut tässä talossa jo 25 vuotta. Mä kysyin, että miksei sillä ollut perhettä. Se sanoi, että ei ihmisen tarvinnut elää elämäänsä niinkuin muut, vaan siten, että on onnellinen. Mun mielestä Marja-Leena oli kauhean fiksu.  Me juotiin kaksi kannullista teetä ja se teki meille vohveleita. Se lupas tulla ostamaan multa kynttilän. Laventelintuoksuisen. Ja mun oli hyvä olla. Aloin miettiä taas Jormaa. Mä toivoin, että Jorma olisi onnellinen. Siellä missä olikin.



                                                    Eikä enää huvittanut kadota.

05.02.2008

Se o keskiviikko. Kello o 11.05 ja ruakaaika monil. Ei mikkä helpoin aik, mut paremp ko neljä ruuhka. Onnistumine o jottai neljänkytä rosentin luakkaa, mä muistele. Kävele parkis oleva auto kohti, tummanpunane Alhva Roomeo. Ei oo mikkä italialaiste paras keksintö näi Volksvaakeni ystävän, mut kyl se vaan tol kaaral yllättävä mone ajo o läpästy. Tais ol kuuskytäviis rossaa. Mul on ain tapan tämssi laskee, Rauha jaksaa sil ain puristel päätäs mut ei se vaa ikä ol mult mittä harrastuksi kieltän.

Istahda autoho. Se alkaa arviointi heti, kun persaus osuu penkkihin. Nätti likkaha se siin tönöttä. Ruskia tukka komia rätit päällänsä. Silmät o siniset ja kattelee minu ko maantiärosvoo. Vähä ko peura ajovalois, mä sisäsest naureskele. Se o sellane ammattivitsi, eikä juur sitä monikaa ymmär. Useimma vaa kattova tylsänäs eiväkkä naura.

Mul o myös tapan vähä kattel kui pal kuskii hermostutta. Kolmekymmene vuode ammattitairol voi kyl jo todet, et penki asento o suaraa verrannolline siihe. Mitä erempän, ni sitä enemmä pumppu rinnas hakkaa. Sit o tietenki niit ko vetää se istuime mahrollisimma taa. Mut niil o yleens löysä housu ja ne käyvä amist.
Täl o penkki veretty nii ettehe ko Alhva Roomeo periks anta ja käde puristava rattii ko viimest päivää.

Mä ojennan käten ja esittele itten, niinko on hyvän tapan. Oikeastas mä vaa likkoi kättele, emmää miehii ala lähentelemä. - Henni, se sanoo ja purista mu kättän. Vasen raaja o erellee kiines ohjaimes.

- Sit lähretä liikkeel, ekast käännytä vasemmal, mä sano ja se tottelee. Jumituta kuitenki heti alkuunsa ko autoi tule kolmest eri suunnast ja mä huama et ratin puristus menee jo törkkiä pahoinpitely pualel. Melkke voin kuul, mitä likka ajattelee. Nykkö? Ehrink? - Emmaar. Tähä välihi? - Ei. Ny? - ei. No ny? -Emmaar. Lopult Alhva Roomeo lähte nykie liikkeel.

Mä ole ladellu ohjeit jo jonki aikka. Likka o iha kehityskelpone. Tekis miäl sannoo, et koitas ny vaa nojat siihe penkkihi. Ettei tää ol mikkä elämä ja kuolema kysymys. Väistämättäki mä ala miätti, mitä huhupuhei se o mahtan must etukätte kuul. On tää vähä semne ammatti eittei nuare kauhia hyväl kato. Kerra mä oli Matamis ilta viättämäs ni tul tiskil mu viärehe miäs ja kysel kovast olenk mä kirkkaide vai rommi ystävä. Ol poik tulos ensviikol inssihi ja kovast ol kaverit hänel puhun et pääsee läpi ko laitta pullo pelkääjäpaika penki al.
Mä oli nii näreissän ja kiukkune et viel kotonaki Rauha joutu vähä toppuuttelema. Kyl mu silti o siit lähtie käsi ain istuime al eksyn. Ja pari kertta o siäl jottai ollukki. Mut se o aika harvinaist ja yleens niil oppilail o löysä housu ja ne käyvä amist. Kyl mä nykki asia tarkasta lähri mut ei siäl mittä ollu.

Olin ehtin jo ajatel tulevaa kauppareissuu ja Rauha viimehetke ohjei ko ajetti hese risteyksehe. - Täst sit suaraha kirko suuntaha, mä sano ja tyttö ryhmittyy oikkial. Valo vaihtuva ja matka jatkuu. Eres o auto parkkerattu suara meijä ettehe ja tyttö vaihta kaista vasemmal pualel. Ei muistan vilkutta ja ny ol kiukkussi kiilattui autoilijoi peräs. Käsimerkeiki etumaisel kuskil vilaht, mää näi. Likka ajaa ettippäi ja o jo pal rennomp ko alus. Mä harmitteli miälessäi. Kyl se ny vähä ol niinko täsä.

 

Syöpä.

Sytytän paperin kädessäni. Silmäni seuraavat, kuinka hitaasti etenevät liekit tuhoavat sen. Sulattavat numerohelvetin ja menneiden aikojen koodit. Todellisuus. Kumpa se olisikin näin helppoa. Pidän paperia käsissäni kunnes liekkien päät nuolevat liki sormiani. Heitän sen pesään muiden jatkoksi.

Vielä muutama.

Katson kelloa. Saatanan Rolex. Täytyy pitää kiirettä. Sanna pääsee kohta kotiin iltavuorosta. Ryttään loput laskut yhteen ja laitan ne suoraan pesään. Hiiltynyt aukko täyttyy taas roihuavasta tulesta. Tuli vie huolet mennessään.

En tiedä oliko minun helpompi vai vaikeampi olla.

Aloin hapuilla lauteiden alta puolikasta jaloviinapulloa. Pistävä tunne sormenpäässä. Vedin käteni takaisin. Tikku oli pieni, lähes huomaamaton. Silmäni olivat liian sumeat ja sormeni liian kömpelöt vetämään sitä pois. Taas yksi piikki lihassa lisää. Sanna oli useasti maininnut, että lauteet pitäisi vaihtaa. Ne olivat vanhat ja halkeilevat. Niissä olivat istuneet ihmiset ennen meitä.

Ehkä joku on istunut tässä kuten minä.

Hetken mietin miksi huijaan teitä. Ja ennen kaikkea itseäni. Annan katseeni vaeltaa pitkin koivun värisiä lautaseiniä ja pihkapisaroita. Silmäni osuvat kömpelösti tehtyyn lämpömittariin. Sen pintaan on kaiverrettu ja poltettu nimi. Toinen E on väärinpäin.

Syy taistella on selvä.  

En mä ketään syyttänyt. Itsepähän olin lapseni tehnyt. Suostunut muuttamaan omakotitaloon, johon ei minulla todellisuudessa ollut varaa. Hankkimaan jatkuvasti parempaa ja enemmän. Siirin ratsastustunnit ja Veetin yksityisopetus. Koko perheen kulttuurimatka Italiaan ja olkkariremontti. Sanna eli unelmaansa. Minä puolikkaassa helvetissä. En raaskinut ottaa sitä häneltä pois. Sanoa, ettei töissä pyyhkinyt niin hyvin kun annoin ymmärtää. Että paiskin ylityötunnit paikallisessa räkälässä.

Olin keksinyt keinoni.

Myönnän olevani epätoivoinen. Elämäni oli kuin parantumaton sairaus. Ei hoitoa. Vain tapoja, yrityksiä saada lisäaikaa. Niimpä niin. Mikähän on minun ennustukseni? Puoli vuotta? Vuosi vaiko vuosia?

Vihdoin sain pullon käsiini. Otin pitkän kulauksen. Elämä tuntui taas vähän paremmalta.