Karjaranta. Paikka, jossa eräs etäinen tuttuni taitaa asua. Vaiko kymmenkunta nautaa kirmaamassa veden äärellä? Jotain siltä väliltä ehkä. Tuo ennen niin vähäpätöiseltä kuulostava yhdyssana on luultavasti saanut elämässäni aivan uuden merkityksen. Jos olisin tiennyt, mihin olin pääni pistänyt, en olisi ehkä noussut sinä pakkasaamuna ja kävellyt Tikkulan abc.lle kuulemaan tuomiotani.
En ole eläessäni ollut kovin intohimoinen valokuvaaja. Ei ole amatöörinä helppoa koittaa etsiä ei-itsestäänselviä ja tunteita herättäviä kuvauskohteita. Kuvata kun sai periaatteessa mitä tahansa. Ja vielä paljasjalkaisena raumalaisena Pori kun ei ole tuttu kuin muutamissa asianyhteyksissä eikä silloinkaan niin kovin hyvissä sellaisissa.
Päällimmäisenä minulle - uskon, että myös monille kohtalontovereilleni - jäi parhaiten mieleen kylmyys. Pakkasta taisi olla päälle kahdenkymmenen. Mitään kovin harkittuja tekoja ei matkalla siis tullut tehtyä. Ainakin minun osaltani tehtävän suoritus meni vähän siihen, että otin läjäpäin kuvia ja hiljaa mielessäni toivoin siellä olevan helmiä joukossa. Joo, olihan se vähän neulaa heinäsuovasta meiningillä, ja siksi kävikin näin:
Kolmas kerta toden sanoo.
Tein yhteensä kolme erillistä kierrosta Karjarannan alueella. Voi olla, että kierroksia kertyi jopa neljä, mutta tässä yhteydessä kolme kuulostaa paremmalta. Kaksi ensimmäistä tein tuloksetta. Se oli aluksi enemmänkin epätoivoista vaeltelua. Teollisuusalueella seikkailu teki hommasta vielä erityisen jännittävää; vähän väliä sai jännittää, onkohan sitä nyt ihan luvallisella paikalla vai ei.
Niin siinä sitten vaan kävi, että Karjaranta kaikista vastustuksistaan huolimatta jäi kiikkiin kameraani. Kuvia kertyi yhteensä parisensataa, joista päivänvaloon, tai ainakin kynttilänvaloon, pääsi vajaa kymmenen. Näytteille pääsivät muun muassa ratapihan orvot liikennemerkit ja luminen wc-pönttö sekä ”hautakivien hautausmaa” hylättyineen nimikoituneen kivineen.
En tiedä edistivätkö kuvani mitenkään Karjarannan kehittämistä. Ehkä se kuvissa toistuva ”hyljeksittävyys” toi esille Karjarannan nykyistä tilaa. Jotainhan olisi joo tehtävä. Mutta mitä? Vaikea kysymys. Alueella kun tuntuu olevan asioita niin eri laidoilta. Esimerkiksi hautausmaa ja karu teollisuusalue on aika hauska yhdistelmä.
Näin jälkikäteen ajateltuna, on kuitenkin ihan positiivinen fiilis koko projektista. Tai no, ainakin tähänastisesta projektista. Eihän sitä tiedä, mitä vielä asian tiimoilta on tulossa. Vaikka edelleen kylmyys kummittelee takaraivossa, sain kuitenkin monta muistoa, joita on kiva muistella jälkeinpäin. Muistan, kun Riinan kanssa juotiin kaakaota mun kämpillä ensin tarvottuamme läpi Karjarantaa ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Kaakao maistui hyvältä ja kuuma muki tuntui taivaalliselta kohmeisia sormia vasten. Muistan myös ystävällisen tädin karjarannantien kupeessa, joka tarjosi liki maansa menettäneelle opiskelijatriolle kuumaa kiisseliä ja päivän parin vanhaa pullaa. Unohtamatta tietenkään erästä kasaa hämmentäviä valokuvia, jotka nyt eivät aivan liittyneet aiheeseen. Mieltäni ei jäänyt kaihertamaan kuin ne lehmät, joita sieltä ei sitten koskaan löytynytkään.
